maanantai 15. tammikuuta 2018

Talven värisonaatti



En ole ollut karhun lailla talvisikeillä,
pitänyt vaan luppoa pidempään. Tuli taas sulku sanoille ja näin ollen oli parasta vetää ajatusviivaa ja jäädä ihmettelemään talven etenemistä.

Nyt minun maisemiani peittää liki metrinen lumikerros.
Hanki ja taivas näyttäytyvät väliin punertavina, sinertävinä, tasaisen harmaina. Lumen valkoisuus osaa muuntautua eri sävyihin ja aurinko malttaa olla jo pidempään hereillä,







Linnunradan katseleminen on huikean rentouttavaa.
On suorastaan taianomaista seisoa yksinään lumessa ja nähdä yläpuolellaan selkeänä juovana kaartuva tähtivyö. 
Minusta tuntuu aina lähes seikkailulta antaa ajatuksille täysi vapaus johdattaa mieli kosmokseen, vaikkapa tähtien tuolle puolen pelkäämättä, etteivätkö löytäisi takaisin.

Hiljaisuus on hyväilevän pehmeää.
Sanotaan, että tähti on yksinäisen ystävä ja sellaisina minäkin niitä katselen.

Havahdun viimeistään, jos/kun sormia ja varpaita paleltaa. Kamera ei toimi tai kuun pitkät, terävät varjot alkavat elää ja johdatella mielikuvitustani.




Talvi on sonaatti.
Se on värien, tunnelmien, elämysten kirjo, siis sonaatti siinä, missä musikkiteos syyssonaattikin tai kuutamosonaatti.


perjantai 3. marraskuuta 2017

Lumipolulla

Pakkaan lähtöä lumipoluille ja heti alkuunsa pudotan ikävän repusta pois.
Kaipaus  maastoon on kuin ystävyys, joka rauhoittaa mielen ja karkoittaa apeuden. Hetket ikipuiden alla seisoessa katse kaukaisuuteen ovat voimallisia. Luonto hoitaa.
Siis lumipolulle.


Marraskuu alkaa täydellisenä talvena.
On lunta, on pakkasta ja valoisuus häikäisee.  Hanki suorastaan hopeoi, tuikkii joka puolella.
Myös kiire jouti jäädä repusta, sen sijaan ajatuksenjuoksu poukkoilee sinne tänne. Se suorastaan ravaa, kun koettaa työstää silmien, korvien ja ihon sille lähettämää infotulvaa.
Annan sille aikaa.
Mitäpä tässä muuta kun nauttimaan silmänruuasta, kuuntelemaan hiljaisuutta ja tuntemaan ihollaan pakkanen ja viima.



Tunturissa on autiotupa, joka aivan kuin olisi odottanut kulkijaa. Sisällä on suloinen lämpö ja kaminassa kiiluu hiipumaisillaan oleva liekki.
On ruhtinaallista istahtaa penkille hörppimään kuumaa joutavaa ja nauttimaan hetkestä.
Kaksi meitä istuu pöydän vastakkaisilla puolin.
Sanat pysyttelevät poissa, on hyvä olla hiljaa pikkutuvan hämärässä rikkomatta tunnelmaa.

Retkestä on jäljellä enää paluumatka tunturista alas.
Se on hyvä muistaa, joten parasta nostaa reppu selkään ja siirtyä taipaleelle. Ulkona iltapäivän aurinko tekee pitkiä varjoja ja taivas värittyy voimakkaammin oranssipunasävyyn,
Toisaalla lisääntyy sinerrys.
Jospa on tulossa sininen hetki?


Matka alas on pitkin sinivalkoisen tunturin rinnettä. Useammin jalka lipsahtaa lumipolulta sivuun ja taas on lunta kengässä.
Tuuli on jäänyt tunturin tuolle puolen, silti pakkanen säilyttänyt purevuutensa.
Marraskuun talvi on kaunis ja mitä se vielä onkaan, kunhan kaamos ehtii. Silloin taivaan värit selkeänä pakkaspäivänä ovat monin verroin vahvemmat ja loisteliaammat.



Maantien toisella puolella on aurinko laskenut ja toisella kuu noussut ja tehnyt sillan, paikoin jään päällekin.
Pimeä ehtii hävyttömän nopeaan.
Teki sen tänäänkin, vaikka hyvissä ajoin lähtee, niin ajoissa ei ennätä takaisin.




               Illalla sytytän kynttilät ja toivotan teille, hyvät lukijani  hyvää Pyhänpäivää. 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Kuura-aamuja


Vieläkään ei lunta, mutta kuurainen maailma näyttää kauniilta, ihan talvelta.
Pakkasasteet ja auringon ajottainen pilkahdus elävöittävät päivää, joka välillä auringon saatua harsot silmilleen vajoaa harmauteen.
Ei sekään ole hullumpaa syksyn väri-iloittelun jälkeen.

Jos harmaus katoaa, niin illalla saattaa olla taivaalla ja vedessä hyvin värikästä.


Paikallinen säätieteilijä ennustaa meille kovaa pakkastalvea. Ei niinkään pitkiä pakkaskausia vaan muutaman päivän jaksoissa kireää kylmyyttä. Lunta luvassa vain metrin verran.
Aika näyttää, miten ennustelujen käy.

Ennen kuin vedet ehtivät jäätyä, kerkesin "kiireiltäni" viimeisille syksyn retkille. Nuotiosavuja haistelemaan ja kalaonnea kokeilemaan. Kuuntelemaan hiljentynyttä luontoa, joka valmistautuu talven lepoon.


Kalaa ei tullut sintin sinttiä, mutta helposti lähes kokonainen päivä retkellä kului. Kuten siinä ohessa pannullinen kahvia nuotiomakkaroineen.
Ai että, ympärillä oleva maisema oli kaunis..

Metsätyöt jäävät pois syksyn ohjelmasta, jotenka on lisää aikaa tutustua omaan seutuun. Suunta joko tutuille poluille tai aivan uusille.
Päätös on joskus vaikea, niinpä alkuviikolla valitsin sekä ja että. Ensin nousu tuttuun Kärryvaaraan, sitten johonkin muualle.

Kärryvaara on takuuvarma valinta. Polku on paikoin arvailtavissa, eikä silloin ei passaa olla huolimaton. Eksyminen poron polulle voi tietää pitkää mutkaa. Ne polut tuppaavat johtamaan harhateille.


Ylhäällä eteen avautuva maisema on minun maisemani.
Niin minä ajattelen aina Kärrystä katsoessani kauas.  Alhaalla suon laidassa on minun kotini, jonka  ikkunasta aamulla sään seljettyä katselen Kärryvaaran huippua.

Usein istun työpöydän ääressä tuijotellen vaaran rinnettä mielessä, jospa löytäisin päivään mukavaa tekemistä tai mikä parasta, että pääkopassani syttyisi jotain ideaa kirjoittamisesta.


Päiväretki oli hyvä.
Syksy kuitenkin kiirehtee talveksi, joten jos meinaan vielä tuntemattomalle polulle, niin aikailematta matkaan.

Karttoja selatessa löytyy Syötteen Kansallispuiston alueelta itselleni tuntematon autiotupa. Nimeään myöten vieras, mutta Syötteen Luontokeskuksessa osataan opastaa.


 Liiverin autiotupa, pikkuinen ja viihtyisä.
Vanha niittysauna siirretty ja korjattu autiotuvaksi. Vanhimmissa hirsissä on monen sortin veistettyjä puumerkkejä, esim. vuosiluku roomalaisittain MDCCCIIC.
Tuvassa on kuivaa puuta kaminaan. Pian myös lämmintä ja kuksassa höyryävä kahvi. Pikkiriikkisestä ikkunasta kurkistaa sisään auringonsäde,

Poroja on liikkeellä. Jopa kaksi valkoista.


Olin aivan unohtanut kertoa, mitä kuuluu hiihtoladun vieressä olevalle kahdelle koivuvanhukselle.
Talvella kuvasin ne huhtikuun lopulla. Ne ovat mielestäni hellyyttävä pari.  Uskalsin silloin epäillä, etteivät näe enää uutta kesää. Kaatuvat ja lahoavat.
Eipäs vaan. Sinnillä  ovat yhä pystyssä.
Siinä meille esimerkkiä, periksi ei anneta.




lauantai 30. syyskuuta 2017

Sumujen sillalla



Syyskuun viimeinen viikko.
Sen viimeiset päivät ovat olleet hämärää, täynnä paksua sumua.
Ei vilaustakaan sinitaivaasta, ei auringosta. Luonto on saanut harteilleen kostean peiton ja usva leijuu paksuna maiseman yllä. Tuuli ei jaksa puhaltaa peittoja pois ja tyytyy vaikenemaan tyynenä.

Ajottain kaipaan hyväillä katseellani kirjoittamisen lomassa Kärryvaaran huipua, jota ei ole näkynyt useaan päivään,  ikään kuin se olisi pyyhkäisty pois maailman kartalta.

Ruskan värit ovat kuitenkin olleet heleämmät vuosiin.
Koivujen kullankeltaisuus on ihastuttavaa, eikä tunnin matka kauppaan ole pitkästyttävä. Paikoin alamailla alkaa näkyä alastomiakin lehtipuita, mutta vaaroilla värit yhä hehkuvat.



Puoli vuotta siitä, kun yllä olevan koivuvanhuksen kuvasin. Tunsin samaistumista siihen. Reppana, kuten silloin minäkin, mutta yhä pystyssä me molemmat.

Tänään ajattelen, koivu on sinnikäs. Olenko minä?
Ainakin tyytyväisenä ja höpön onnellisena istun auton penkillä sylissäni laatikollinen runokirjasia, jotka juuri olin hakenut postista.
Rohkenin toteuttaa yhden unelmani, vaikka aristellen ja lopulta hätäillen. Tarvitsin ja sain persuuksille kyllä reippaita potkuja, ennen kuin lykkäsin tuotoksiani eteen päin. Viimein tartuin hetkeen - carpe diem, kun oli tilaisuus ja kyllä niin on, että unelmat ovat toteuttamista varten.





Kun kuuntelee metsää, katselee järven tyyntä pintaa hiljaisessa illassa, tuntee elävänsä vahvasti.
Hyvä on kuoria itsestään turha pois ja astua ulos jämähtäneestä minästä. Voi aloittaa tuoreesti harppaamalla sponttaanisti aitauksestaan vapaaksi

Taivas ei säry, eikä pelosta ole peitoksi.




keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Syksy kotiutuu Karsikonperälle


Harmaus pilkkaa aurinkoa siepaten sen jokaisen säteen. Aamuisin yön raskaat kyyneleet viipyilevät joka neulasen ja heinänkorren päässä.
Yöllä on satanut. Eilen satoi.
Sadepäivä myös toissapäivä.

Syksy on kotiutunut Karsikonperälle ihan pakkasten kanssa.
Ei kevään lailla myöhästellyt, vaan on saanut koivut kellastumaan kauniisti. Kypsyttänyt pihlajanmarjat ja puolukat hehkuvan punaisiksi ja väritellyt riemunkirjavia mattojaan retkeilijän silmäniloksi. Mustikat kehtasi palelluttaa, vaikka minulta oli poiminta vielä kesken.
Syksyinen maailma näyttää todella kauniilta, vaikkei taivas aina niin sininen olekaan.

                                                                                             
Alkukesästä minun blogini hiljeni lyhykäisen kevään puhjettua kesään.
Vierotuin kirjoittamisesta. Ehkä tieten tahtoen, sillä elämä on valintoja ja minä valitsin kesän, joka vei mukanaan, retkille, kalalle, marjastamaan ja niin paljoon muuhun....kyllä te tiijätte.
Toki kaipasin joskus iltaisin istahtaa koneen äärelle tapailemaan näppylöitä, mutta uni peijooni houkutteli melko nopeasti omaan maailmaansa ja sallin mielihyvin sen.

Kesä on nyt satoina kuvina koneella, myös ikimuistoisina hetkinä ja retkinä muistojen albumissa.
Vaikka kesä oli jokseenkin viileä, aurinkoakin oli ja mikä upeinta - kesä kukki runsaasti.
Vanhat pellot paikoin kulleroita, metsäkurjenpolvia, ailakkeja, mitkä keltaisenaan, mitkä punasävyissään. Silmä tykkäsi näkemästään.
Vanamotkin laajoina mattoina metsissä ja tienvarsilla saaden reissuilijan huokailemaan ihastuksesta.
Metsä tuoksui nii-in hienostuneesti.




Toivon, että syksy puhaltaa minun kituvaisen kirjoituskipinäni liekkeihin. Jos ei ihan roihuunsa, niin edes jotenkin syttymään.
Totta kai kirkkaat aurinkopäivät ovat mannaa, mutta toisella tavalla. Ne ovat kiertelyä metsissä, poluilla, vaaroilla, milloin missäkin, ei neljän seinän sisällä oleilua
Herkkua myös tähtiyöt. Linnunrataakin alkaa olla ikävä ja niitä öitä, kun palelen pihassa kameran kanssa taivaalle tuijotellen, milloin revontulia, milloin kuuta kuvaten.

Viime päivien aikana olen virittäytynyt syksyyn, joka on minulle mieluisa. Mikä hulluus, mutta melkein salaa odotan jo kaamosta.  Hämärtyvät illat ovat itselleni yksi syksyn lahja ja sateen ropistessa ikkunaan koen parhaita seurusteluhetkiä tietokoneen kanssa.  Ajatusviivan osuessa kohdalle saatan vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä ulos taivastelemaan "jumalanilmaa", etsimään hyviä sanoja kesken jääneeseen tekstiin.


Polkuja on löytynyt niin kesällä kuin nyt syksymmälläkin.
Lyhentyneet kuitenkin takavuosista.
Viime pyhänä alkoi tuorein polku Julma Ölkyn parkkipaikalta ja johdatteli kulkijat hurjan komeisiin, samalla karuihin maisemiin. Varovainen sai olla, ettei uteliaisuus päässyt houkuttamaan liian lähelle rotkojärven kallioseinämän reunaa.
Olis varmasti sattunut, jos olis jalka lipsahtanut oikein pahasti. Kallion reunalta veteen on enimmillään 50 metriä ja kallio on jyrkkä.





Viimeistään tässä vaiheessa syyskuuta on Karsikonperällä aika sanoa hyvästit kesälle ja kuvaannollisesti pujottaa sen kauneimmat muistot heinänkorteen, kuten tehtiin lapsena mansikoille.
On aika ottaa vastaan syksy ja lupa nauttia siitä.
Vielä ehtii poluille ennen lumien tuloa.

                                                                                                                   (kuva: annelta)

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kesä vihdoinkin



Kevät ei ehtinyt viipyä Karsikonperällä, kun luonto puhkesi kesään.
Oli ihanaa vain yhtenä aamuna huomata heränneensä aamujen aamuun, lämpimään, tuoksuvaan, sirkuttavaan ja kukkuvaan aamuun.

Ihanaa katsoa portaalta keimailevaa pihakoivua pikkiriikkisissä hiirenkorvissaan. Nähdä elotonta maata saamassa elämän väriä. Nokkonen ja horsma tietenkin ensimmäisinä tointumassa talven kurimuksesta.
Lumien rippeitä paikoin enää vähän ja vauhdilla nekin sulamassa.
Aamu täynnä ihmeellistä kesäriemua, kun pitkä talven valta on ohi.


Oli aika työntää vene vesille ja viskata katiskat järveen pyytämään.
Eikä suotta, sillä Ahti antoi sopivasti ahvenia ja haukea kotiin kannettavaksi. Vieläpä useana päivänä.

Kesä oli tullut.
Ja menevän mieli alkoi haikailla retkelle. Etsimään polun päätä, piipahtamaan autiotuvalle, nauttimaan erämaan tunnelmasta.
Tuntui uskomattoman mukavalta käydä tervehtimässä tuttuja lempipaikkoja pitkän tauon jälkeen. Tehdä matkaa metsässä vuoroon kävellen, toisinaan pyöräillen. Pysähtyä toisinaan vain olemaan, kuuntelemaan ja näkemään, mitä ympärillä olevalla luonnolla oli tarjolla.






Meneillään jo kesäkuu ja juhannusviikko.
Ensimmäinen kesäsade ropsahti vasta pari päivää sitten. Oli oikein tervetullut, vaikka ukkosen säestyksellä tulikin.
Nyt kukkii tuomi. Myös rentukat ja mustikka, eikä mene aikaakaan, kun suot ja rämeet hohtavat valkeanaan hillankukkia. Mielessäni vain toivon, että mahdolliset hallayöt säästäisivät kukinnot.

Tuskin maltan jättää uuden saunavastan tekoa juhannusaattoon, mutta viimeistään silloin. Metsäkurjenpolvia, puna-ailakkeja, niittyleinikkejä, mesiangervoja ei saa vielä juhannuskukiksi ja juhannusruusukin taitaa kukkia vasta elokuulla?
Koivut riittävät mainiosti.

Ensimmäinen pyöräretki oli seikkailu, mutta niitä mä tieten tai tiedostamattomasti aina etsinkin. Vaikeusastetta oli metsäautotien osuudella lisätty vahvasti paksulla karkealla sepelikerroksella. Suomaastossa oli reitillä vielä paljon vettä. Juuri ja juuri saappaan varret piisasivat.


Minut otti vastaan perillä tuttu autiotupa. Auringossa välkehtivä lampi ja majava, joka läiski valtavalla hännällään vettä ilmeisesti varotellakseen kumppaniaan rannalle ilmestyneestä uhkasta - minusta!

Toki tein tulet nuotipaikalle.
Nokipannuun vettä ja tulille. Pian höyrysi kuksassani tuoksuva kaffe. Että paistettu makkara ja kahvi osaavatkin maistua hyvälle vuoroon tulta ja vuoroon lammen välkettä tuijotellessa!


Kotimatkalla tein monta mutkaa.
Ei ollut kiire matkassani ja ennätin poiketa uimassakin.
Toivotan teille hyvät ja uskolliset lukijani leppoisaa juhannuksen aikaa ja muutenkin mukavaa kesää.


P.s Osallistuitteko 17 - 18 kesäkuuta kampanjaan - Nuku yö ulkona?
 Minä osallistuin rimaa hipoen.
Pistin teltan parvekkeelle ja kömmin sinne makuupussiin.  Ulkona siis kumminkin olin. Kuuntelin sadetta, ukkosen jyrinöitä, lintujen liverryksiä ja korppien ja räkättien yhteenottoja aamuyöstä.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kevään aikataulu kadoksissa


Armas toukokuu, kylmä, tuulinen, lumisateinen on vaihtunut kesäkuuksi. Kevät ei ole ehtinyt mukaan lainkaan, eikä mennyt toukokuu ollut armas!
Kesäkuun alku näyttää enempi talvelta, kuin edes keväältä. Ei ole koivukaan saanut silmujaan auki. Ei törrötä ruohotupsuja maasta.
Luonto on maalaillut viime yönä toistamisiin maiseman kauttaaltaan valkeaksi.

Porot ovat vasoneet.
Pikkuiset joutuvat totuttelemaan kylmään maailmaan heti. Eivät saaneet syntyä auringon lämmittämälle mätästuppaalle.



Pikkulinnuilla on suuri hätä.
Hyönteisiä ei ole ja siemenetkin taas lumen alla.
Ruokintapaikalla käy aikamoinen kuhina, sillä nälkäisiä siivekkäitä on.
Pääskyset ja västäräkit ovat ilmeisesti ottaneet paluulennon lämpimämmille seuduille. Ei näy kirjosieppojakaan. Pois lähti myös leppälintu jättäen pesänrakennuksensa kesken.
Käpytikka vain paukuttelee kattopeltiä lämpimikseen.

Minulle on tulossa luppopäivä.
Voin rauhassa istua ja ihmetellä maailman menoa ja järjestellä asioita mieleiseeni malliin. Työrupeama saa varrota parempaa aikaa.



Katiskat ja verkotkin joutavat odottaa "kesää".
Jäitä seilaa vielä järvellä ja vesilinnut ovat varanneet sulapaikat. Ei haluta saada verkosta lintupaistitarpeita.



Huomenta kesäkuu.
Huomenta sen nolla-asteinen aamu pakkasyön jälkeen.
Kesäkuu, ehkä peset vain toukokuun ryvettämiä kasvojasi ja ensimmäisen "kesämyrskyn" laannuttua annat auringon helliä meitä.