keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Tähtitaivas ja kuutamoyöt


Syksy on ollut kaunis.
Se on tarjoillut silmälle iloa niin maassa kuin taivaallakin. Täällä Koillismaalla ovat pihlajat ja haavat yhä ruskaväreissä heleimpinä. Paikoin koivukin, mutta eritoten varvikko hehkuu punaista ja purppuraa.


Revontulet ovat loimottaneet useana yönä.
Mustaan yöhön ne ovat välkkyneet monisävyin ja milloin himmeneet, niin tähtitaivas on syttynyt tilalle.
Tähtien tuijottelu herättää mietteitä. Tykkään etsiä taivaalta "lempitähteni" ja jäädä vaihtamaan ajatuksia sen kanssa joskus pitkäksikin aikaa. Harmittaa, jos kesken kaiken väliimme työntyy joku pilven retale, eikä mene puhaltamalla pois.

Otavan himmein tähti "huolettaa". Olen mielessäni ristinyt sen Simeoniksi syystä, että se on jotenkin niin reppana. Toivottavasti sen voimavarat ei ole hiipumassa?


Vasta oli viikon vaihteessa oli Suomen Ladun tempaus- Nuku yö ulkona.
Helposti monen moiseen innostuneena tartuin tähänkin ja varustauduin innolla yöhön. Löytyi paikka järven rannalla, niemen kärjestä, josta oli loistavat näkymät niin lännen kuin idänkin puolelle. Miltei vain täyskäännöksen tekemällä saattoi kuvata auringonlaskua ja kuun nousua. Ani varhain aamulla tilanne oli päinvastainen. Kuu loisti silloin korkealla siellä, missä illalla laski aurinko.

Yö kului laavulla tulistellessa ja valvoessa.
Kylmä ei tullut, vaikka pakkanen hiippaili lähelle. Aamulla vesilätäköt olivat jäässä ja suo saanut kauniin kuurapeitteen. Kotona mittariin jääneet lukemat -5.8.





Miten voi olla syksy-yö niin hiljainen?
Tuulikin levolla, ei suhisemassa puiden latvuksissa, ei lähettämässä laineita rantahiekkaan. Keskiyöllä kuului ainoastaan kerran pari joutsenen huhuilu. Liekö kutsunut puolisoaan? Ainakin niitä oli kaksi uiskentelemassa valoisan aikana järven vastarannalla.

Aurinko painui piiloon noin klo 19 maissa ja kuu kiipeämään rivakkaa tahtia korkeammalle tehden siltaa tyyneen veteen. Yöllä kuu sai suojakseen ohuen pilviverhon, jonka onnistui kuitenkin piilottaa tähdet.

Kylmä yö nosti lähellä auringonnousua sankkaa usvaa, jonka läpi suodattui vain hiukan aamupunerrusta.
Parasta pakata kamat ja lähteä kotiin.
Kun ei näkynyt aurinkoa, niin kuu sai osakseen pääroolin.



lauantai 27. elokuuta 2016

Syksy kiirehtii



Syksy kiirehtii. 
Muutosta enteilevät pakkasyöt, väriä saaneet tienpenkan heinät ja marjaterttujaan hehkuttavat pihlajat. Napakka tuuli piipahtaa tämän tästä pihakoivujen latvuksissa. Riipii ja viskoo lehtiä ilmaan.

Viileä henkäys hivelee kasvoja, kun piipahdan portaalla.
Totta - syksy on sulkemassa kesän koleaan syleilyynsä. Sanoin kuvaamattomat tunteet hallitsevat mieltäni hetken, jolloin haikaillen kesää ja toivotan syksyä tervetulleeksi yhtäaikaa.
Enkä tiedä, kumpaa enemmän

Sadepilvet raapivat usein puiden latvoja. Sade rummuttaa ränneissä ja valuu suurina pisaroina ikkunalaseissa. Leppoisaa sitä on kuunnella ja katsella, vaikka ruudun takana asuu harmaus.
Soiden yllä kylmän aamun sumu vehoaa pitkään maisemaa. Se kipuaa varojen rinteitä ylemmäs, kuin odottaen löytävänsä auringon.


Minä nappaan marja-astiani ja lähden puolukkaan hakemaan väriä päivään. Poimin marjat käsin, sillä poimuri ei toimi paikka paikoin risukkoisessa maastossa, missä puolukka viihtyy ja missä myös minä viihdyn.




Osaan olla myös joutilas.
Saatan istua kauan tietokoneen edessä tuijottamassa tyhjää. Välillä katse kuitenkin suuntautuu ikkunan takana avautuvalle suolle ja nousee sieltä metsikön yli Kärryn rinteelle. Sinne se haluaa pysähtyä.

Aika menee arvellessa, päivä päätä käännellessä, kuten sananlasku toteaa. Tämmöisistä päivistä ei jää sanottavasti käteen.Tekstiä ei synny sanan sanaa. Ajatus risteilee, kuten variksen poikien lentoharjoitukset. Ylös, alas, sinne tänne räpiköiden ja aikansa harjoiteltuaan poikaset palaavat käkkärämännyn oksille.
Minä haen villasukat jalkoihin ja siirryn keinutuoliin mutustelemaan mustikkavoileipää.



Tulee raukea olo.
Täysi massu ja hyvä mieli johdattelevat laiskurin hetken päästä unien kinttupoluille. Siellä onkeeni ottavat komeat ahvenet paremmin, mitä eilen päivällä konsanaan.
Veden pinta pinta kimaltelee auringossa, eikä raskaista sadepilvistä tietoakaan.


Mieleen nousee paljon muutakin.
Edellisviikon myrskyinen yö laavulla. Nuotion rätinät, porokahvin ja savun tuoksujen sekoitus. Hidas aamu ja joutsenperhe lammella.
Märät vaatteet riukujen päällä kuivamassa ja ihanan lämmin makuupussi, josta ei olisi huvittanut kömpiä koleaan aamuun sytyttämään nokipannun alle tulta.
Aamiaiskärkkäri kärähtää ja muuttuu mustaksi. Unisilmässä nyhdän karstat pois ja asettelen makkaran puolikkaat leivälle.






Havahdun, kun poro vasoineen jalottelee pihaan. Se maistaa ruukussa kasvavaa tilliä ja tykkää, ettei ole syötävää. Siirtyy hamuamaan sieniä.
Valkoinen poro sen sijaan ei tohdi lähelle, mutta näen sen usein retkilläni. Oikein odotan kohtaamista ja ajattelen aina, miten se onkaan kaunis.


”Elämä on outo juhla,

johon meidät on kutsuttu” 

Näin sanoo runoilija ja helppoa se on uskoa. Niin moninaiset ovat elämän kattaukset. Aina on tarjolla jotain. Herkkuja, mutta vähemmän maistuvaakin.

Tämä viikko on Puunhalausviikko. Kävin varta vasten Isoa Mäntyä halaamassa. Hyvältä tuntuu joka kerta painaa poskensa sen paksun rosoista kaarnaa vasten ja hengittää tuulta. Tulee raikas ja virkistävä olo.




keskiviikko 3. elokuuta 2016

Auringon vapaapäivä

Aamu herää hitaasti
antaen pilven roikkua
matalalla.
Yösade on pisaroinut
janoiset heinänkorret
ja kukkaset uuvuksiin.
Aurinko pitää vapaapäivää.


Elokuu alkaa sateisena ja koleana.
Oikeastaan tyrmistyttää pyörähtää aamulla portaalle, kun taivas vihmoo vettä ja vilu nostattaa paljaiden käsivarsien ihokarvoja pystyyn. Sinä siunaamana hetkenä tuntuvat heinäkuun upeat ja lämpimät aamut kaukaisilta.
Auringolla on vapaapäivä.
 
Kesä on kuitenkin lähellä, vaikka vaan aamussa tuoksahtaa hiven syksyn tuntua.
Kesä on porstuan pöydällä mustikkaämpärissä. Myös monessa hillapussissa kullankeltaisena odottamassa talven herkutteluhetkiä.
Kesä on vilkkaasti lirisevässä purossa, jossa tammukka heinäkuun loppupuolella ahneesti tarttui matoon.
Pikku porojen pikkuiset sarvennystytkin kertovat, että kesä on vielä. Samoin kirjosiepon into tutkia yhä pesäpönttöjä.


Viikko sitten, vajaasti sekin, rämmin hillasoilla ja
poimin mustikoita toisaalla.
Joskus oli herätys jopa kukonlaulun aikaan, että ennätti marjataakan kanssa takaisin ennen päivän heittäytymistä hirmu helteeksi.
Hullua rehkimistä, mutta mikä makunautinto kaivaa noita herkkuja pakastimesta sitten aikanaan, kun talvi tuivertaa ja pakkanen kirjoo kuvioitaan ruutuun.

Maiseman levittäytyessä silmien eteen maalauksen lailla, tuntuu hyvälle pysähtyä. Suoristaa marjastaessa selkäänsä, antaa katseen viipyillä, minne sen mieli tekee.

Sama kalastaessa.
Kohon tuijotus on niin maagista. Siinä ajatus juoksee pitkiä huikosia.


Heinäkuun ainoa täydenkuun yö tarjosi uskomattomia värejä.
Helteinen päivä muuttui viipyillen viileäksi ja usva nousi kosteikkojen ylle. Yö ei ollut pimeä, ei kunnolla edes hämäräkään.




Silti, vaikka kesä on lähes iholla, silti on aavistus syksystä.
Vaivaiskoivun vihreiden lehtien joukkoon on ilmestynyt keltaisia ja pihakoivu piilottelee latvustonsa keltalehtiä kuin häpeillen, ei kai vielä.
Hissuksiin ovat alkaneet punertua puolukoiden posket. Ne kaikki ovat pieniä vihjauksia lähestyvästä.
Kuten porolla karvakin simpsettikunnossa. Se alku- ja keskikesän takkukarva on mennyttä.


Elokuu on kuitenkin kesää.
Vasta maistelin kesän ensimmäiset mesimarjat ja niiden herkullisuus oli viedä kielen mukanaan. Ihan toista maata makeus, mitä hillan ja mustikan.


Herkullista elokuuta hyvät ja uskolliset lukijani.
♪ ♫ Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä....





sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Hillaa, hillaa, vieläkin hillaa


Viikon teema on ollut hilla.
Päivien aktiviteetti myös hilla.
Yksi varma puheenaihe on ollut hilla ja sen hinta.  Toinen raaskii poimimansa marjat myydä, toinen pistää omaan pakastimeen.

Hilla kuluu marjaherkkuihini ja sitä poimin sen mukaan, miten jaksan soilla ja rämeillä rämpiä.
Paljon on kävemistä ja vaaran rinteiden kapuamista, että hillaa löytää, mikäli löytää. Aivan kotinurkilla sitä ei nyt ole.

Muutaman ensimmäisen poimintapäivän jälkeen selkä yritti aamuisin jarrutella. Kuitenkin tovin notkistelun jälkeen suostuu pikku pakosta yhteistyöhön. Vihjailee kyllä, että kidutan, vaan ei auta.




Reppu selkään ja suolle.
Suomaisema on minulle mieluinen. Kun näkyy ensimmäisiä hillan kasvustoja, on toiveita, että itse marjaakin löytyy.
Rämeellä on isoa hillaa, mutta paljon on vielä raakaa. Jopa tupella olevaa.

Poimiminen on harppomista ja kilometrejä kertyy. Tänäänkin peräti kahdeksan. Paidan selkämys liimautuu ihoon. Hiki valuu nenän päästä, pyyhkiä saa, ettei valu hilla-astiaan.


Suot ovat varsin märkiä ja purojen ylitys haetuttaa sopivaa paikkaa, kun ei vähin kummin tahtoisi kenkiään kastella.

Joutsenta ei haittaa.
Se sujahtaa hyvin sulavasti rannalta uimasilleen pitäen visusti silmällä kulkijoita.


Marjastuspäivälle kertyy pituutta muutenkin, kun vain kilometrejä. Koko päivä siihen uppoaa.
Repusta on parasta  löytyä juotavaa ja evästä. Hellepäivinä kuluu paljon vettä.

Tosinautinto on istahtaa nuotiolle kahvittelemaan.
Ettäs eväsleivät osaavat maistua silloin hyvälle. Harvoin kuitenkaan viitsii raahata pannua mukana. Useimmin kahvia on vain termarissa.


Kesä on sivuuttanut puolivälinsä.
On sadonkorjuuaika. Viime kesää enemmän näkyy jo nyt sieniä. Myös mustikka alkaa kypsyä ja piirakan verran olen poiminut.

Hirvensäärinurmi punottaa hiukan kaunistaen laajoja hakkuuaukioita. Metsälinnun poikue pyrähtää polun vierestä pakosalle. Korppi saattaa innostua raakkumaan, kuin paheksuen valtakuntaansa tunkeilijoita
Poron vasat ovat kasvaneet. Ovat niin somia pikku sarvineen koikkelehtimassa risukossa ja korkeassa heinässä.


Maisemalle on aina aikaa.
On se sitten vaara kaukana taivaanrannalle piirtyessään tai kirkasvetinen suolampi.



Joko huomenna olisi aika vaihtaa hillastus kalastukseen? Käydä kaivamassa matoja ja lähteä pyytämään ahventa? Hieman houkuttaa tehdä noin.


lauantai 9. heinäkuuta 2016

Rivertubingia Pärjänjoella



Rivertubing on kesäaktiviteettiä parhaimmillaan. Jo edelliskesänä se alkoi houkuttaa ja kypsyttelin ajatusta hypätä "tuubiin" kokeilemaan moista.
Kun Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon ämmänkisat olen jo pari kertaa hiihtänyt, niin jotain muuta mukavaa teki mieli keksiä tilalle.

Rivertubing kuuluu Syötteen Eräpalveluiden viikko-ohjelmaan, mutta kun ajatus tuubiretkestä iskee päähän, niin se pitää päästä toteuttamaan heti.
Upeaa juttu.
 Saadaan retki seuraavalle päivälle tilauksesta ja ohjeet, miten varustautua. Uimapuku märkäpuvun alle, Pelastusliivit ja kypärä.
Vain uimapuku ja uimataito omasta takaa.

Lämmin kesäsää hikoiluttaa märkäpukua ylle vedettäessä.  Kun vetimet on puettu, kukin vetää kanoottinsa veteen. On aika istahtaa kanoottiin.
Tässä vaiheessa on perhosia vatsan pohjassa. Liekö olleet aikessa kaataa kanotin.
 Eivät kuitenkaan onnistu, vaan jokainen meistä istuu kohta tyyriinä kumituubissaan valmiina suureen seikkailuun.




Matkalla on muutama koski, joista pisin Vannekoski n. 1.8 km. Kun ensimäiset koskikuohut ryöpsähtävät syliin, melkein haukon henkeä varmana, että nurin kupsahdan, vaan eipä.
Suvantokohdissa meno rauhoittuu ja silloin on rohkeutta jo silmäillä rantamaisemia ja antaa tuubin soljua takaperinkin. Meno on peräti mukavaa.

Tuubi on vakaa. Ei ole moksiskaan, vaikka on vettä liki ääriään myöten. Melalla on hyvä työntää vettä vähemmäksi. Joen pohjan koskipaikkojen kivet eivät pahemmin takamukseen tunnu. Alkuviikon reippaiden ukkossateiden vuoksi vettä on joessa vuodenaikaan nähden enemmän.

Liian nopeaan vain tuo viiden kilometrin matka menee ja herkku on ohi. Mielellään olisi melonut ainakin toisen mokoman.
Jää tunne, että uudelleen pitäisi kokea.


lauantai 2. heinäkuuta 2016

Kesäkuulumisia


Suon yllä leijuu hentoinen aamun usva.
Viikko kulunut juhannuksesta, mutta yöt ovat valoisia. Ei heinäkuun alun aurinko pitkään uinu Karsikkoperän korkeuksilla.

Avoimesta ovesta tulee tupaan kesän raikkaat tuoksut. Portaan pielessä roikkuu intianmittu ja nukenkaulus. En aikonut kukkasia laittaa, laitoin amppeliin kumminkin.
Tuulikello heräilee kainosti helisemään tuulenvireen sitä hipaistessa.
Kärryn laki peilautuu sinistä taivasta vasten komeasti ja tupasvillan valkeat kukat kaunistavat Honkisuota.
Kesäaamu on parhaimmillaan juuri näin.


Vanha pelto on muuttunut kukkapelloksi.
Siellä on sijaa metsäkurjenpolville, niittyleinikeillä, koiranputkille ja puna-ailakeille. Kaikki yhtaikaa kukassa.
Vuosikymmeniä sitten pellolla kasvoi heinä ja väkeä odotti kiireiset heinätyöt tähän aikaan kesästä. Nuorikkona siellä minäkin joukon jatkona.

Pitkälle on kesä edennyt, mutta paljon sitä on jäljelläkin.
Itikkakesä tämä selkeästi on, mutta itikoiden kanssa pärjää, kun hallitsee taistelustradegian.

Tammukka on syönnillä.
Totta kai, sillä mesiangervo on aloittelemassa kukintaansa. Mato-ongella on tullut kökötettyä tämäkin aamupäivä ja mikä ettei, kun ojasta nousee melkoisia vonkaleleita. Todellista lähiruokaa pöytään.



Poron vasoja minä olen kaivannut. Ne ovat niin hellyyttävä näky kulkiessaan kylkimyyryä emonsa kanssa.
Emot vain ovat pitäneet ne metsien suojissa. Vasta viime viikolla omaan pihapiiriin ilmestyi pikku poroperhe. Isoiksi olivat kaksoset jo kasvaneet, mutta niin visusti emon lähellä.

.

Talitintin poikanen viis veisasi turvallisuudesta. Rohkeni hypätä pöntöstä siivilleen ja päätyi pihakivetykselle. Lentoyritykset eivät ottaneet luontuakseen. Alkoi piipitys äitiä hätiin.


Kauppareissut tahtovat venyä.
Tienposken ihastuttavia kissankelloja pitää pysähtyä ikuistamaan.
Taas, kuten viime kesänä ja sitä edellisenäkin.
Tietenkään en jätä mielimaisemaani kuvaamatta, enkä auton eteen ryntäileviä porojakaan.





Hetki vielä ja olen kotona.
Menen keräämään sylillisen uusia niittykukkia maljakkoon.



lauantai 18. kesäkuuta 2016

Kesäyö


Kesäyö ja polku.
Ja se tunne, kun jalan alla on pitkokset ja se, kun seuraavan mutkan takaa vastaan tulee monta sataa rappusta.
Sykähdyttävää.
Kuten myös kesäyössä tuoksuva suopursu ja itikkaöljy.
Sinällään tuo kaikki jo loihtii retkeilijälle mukavia mielikuvia.

Luonto ei nuku, kun valoa riittää. On yötöntä aikaa.
Keskiyö tarjoaa lintujen konsertin.  Minä en solisteja tunnista, mutta arvelen, että sinirinta ja laulurastas reissulaista viihdyttävät.
Liian keskittyneesti minun ei passaa uppoutua musiikkiin, eikä ihailemaan puun juurten muodostamia kuvioita. Saattaisin kokea yllätyksen.

Portaita kivutessa oma puuskutukseni sekoittuu yön ääniin ja hikinen iho houkuttaa lisää verta janoavia inisijöitä. Tuppaavat suuhunkin.




Ehkä Murpfyn laki, kun huomaa toivoneensa, että isoimman osan portaista saisi kulkea alaspäin. Useimmiten käy toisin.

Etäältä kuulee vierellä virtaavan joen muuttuvan koskeksi. Vesi on vapaa ja villisti kohisten se syöksyy koskipaikoissa. Uimalla eikä kahlaamalla tarvitse jokea ylittää. Riippusiltaa pitkin on helppoa.


Suot tasapainottavat maiseman jylhyyttä. Itsekin saa ikään kuin hengähdystauon jyrkkien nousujen ja laskujen jälkeen. Kauniitakin ovat täynnä valkoisia hillan ja tupasvillan kukkia.
Eri asia on, mitä tekee nämä kovat sateet hillatoiveille?


Ensi viikon lopulla on juhannus. Täällä ei kuki juhannusruusut, mutta metsäkurjenpolvet, niittyleinikit, koiranputket kylläkin.  Aurinkoinen juhannusyö olisi vallan hienoa.


Hyvää juhannusta