lauantai 21. tammikuuta 2017

Blogitarina:LUPAUS osa 2

Aina ei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Ei näköjään edes joka toinen kerta.  Innostuin heti tavattomasti päästä jatkamaan tarinaa Uunan avausosuuden jälkeen. Kuitenkin ehdin vain hahmotella, miten edetä, kun tilanteeni äkisti muuttui. Tietokoneeni ja minä olemme olleet erotettuja edelliset neljä päivää tottaalisesti!

Tarina alkaa näin byUuna. Kopioin alkujakson siksi, että useammat lukijani, jotka mahdollisesti kiinnostuvat tarinasta pääsevät siihen sisälle.

Blogitarina: LUPAUS

Viininpunaiset samettiverhot on vedetty ikkunan eteen. Ne yrittävät pitää pimeyden ulkona, mutta eivät onnistu. Tunnen kuinka pimeys on valunut raoista sisään, valunut nurkkiin, sängyn alle, lipaston taakse, mieleeni.
     Tummat verhot pitävät myös valon ulkona, koska verhoja ei vedetä edestä edes päivisin: kirkas valo vihloo äidin silmiä ja sairasta sisintä.
     On hiljaista, kuuluu vain äidin raskas epätoivoinen hengitys. Koko kaupunki nukkuu, muu perhe nukkuu. Olen valvonut äidin vuoteen äärellä jo monta yötä. Aamuyöllä Helga tulee vapauttamaan minut hetkeksi nukkumaan.
Silmäni kiertävät huonetta uudelleen ja uudelleen. Sänky, seinällä äidin kirjoma mietelause "Uskollista ja nöyrää Jumala rakastaa", yöpöytä täynnä lääkepurkkeja, lipasto, jonka päällä äidin koristeellinen peili. Se on hänen aarteensa, lahjaksi isältä saatu. Lipaston kauimmaisessa kulmassa palaa pieni kynttilä, peili on käännettynä siitä pois päin, mutta silti peilistä heijastuu valo. Ei ei valo, vaan kuin maisema, kaukainen maisema, hiljainen ranta, jossa kulkee joku.
     Nousen ylös ja kävelen hiljaa. Samalla katson vastapäistä seinää ja yritän keksiä, mistä heijastus tulee. Vaatekaappi, päällä pari hatturasiaa, kynttilälampetit seinällä, ei tulta. En mielestäni päästä mitään ääntä, mutta silti äiti herää.
— Anna, Anna!
— Tässä olen äiti. Tartun kuumeiseen käteen, joka epätoivoisesti etsii jotain peitteeltä. — Tuonko teille lääkettä tai vettä? Olin jo kohottautumassa, kun äiti puristaa tiukasti kättäni.
— Ei, ei, älä mene Anna .... haluan puhua ... kanssasi.
— Ette saa rasittaa itseänne äiti. Jospa lukisin teille ja puhuisimme huomenna.
— Ei, ei, on aika ...puhua. Anna vettä.
Kohotan vesilasin äidin halkeilleille huulille. Hän ei ole moneen päivään enää syönyt paljoakaan. Vain hiukan keittoa ja muutaman kulauksen vettä. Nytkin vesi valuu suupielistä leualle ja kaulalle, yritän kiireesti pyyhkiä sitä, mutta äiti työntää käteni pois.
— Kuuntele Anna! Lupaa minulle ... Lupaa...



aimarii jatkaa....

Äidin ääni on kiihkeä. Hänen kuumeiset silmänsä kiiltävät ja välähtävät oudosti kellertävinä. Molemmat kädet alkavat hapuilla otetta minun kädestäni. Lujasti, ikään kuin peläten minun vetävän käteni pois.

Äkkiä äiti kohottautuu puoleeni ja kuiskaa tuskin kuuluvasti ja hyvin hätääntyneenä.
-Anna,  Annaseni…heijastus..peilistä. Joku …hän on..tulossa.. pitkoksia pitkin tunturisuolla. Annaseni, ei rannalla.….pitkoksilla. Anna, pyydän…..lupaathan….
Ääni kuitenkin sortuu. Sanat muuttuvat soperteluksi ja hän nukahtaa kesken lauseen. Ryppyiselle poskelle rupeaa valumaan kyyneleitä.
Kynttilä on palanut puoliksi. Se lepattaa välillä, on sammumaisillaan, mutta elpyy kohta palamaan paremmin.

Minä olen väsynyt. Äidin silmät olivat hetki sitten niin vieraat minulle. Outoa myös, ettei peilistä heijastuvassa valossa näy enää mitään rantaa, vaan suo, jota halkoo pitkokset?  Ehkä kuvajaiset ovat kangastusta? Mutta hahmo, joka liikkuu maisemassa? Kuka tai mikä se on?
Eniten mieltäni askarruttaa, mikä voisi olla se lupaus, jota äiti yrittää pyytää minulta? Entä voinko antaa lupaukseni?  
Irrotan varoen käteni hänen käsistään ja siirryn istumaan mukavammin vanhaan plyysiseen nojatuoliin. Äidin kasvot näyttävät uurteisilta, harmailta ja niin sairailta.

Viileää ilmaa lehahtaa kasvoilleni.  Vilkaisen heti, onko ikkuna tai ovi ehkä raollaan, mutta ei. Äiti vain heittelehtii vuoteessaan ja herää puolittain.  Katsoo minua, mutta ei jaksa puhua.
On puoliyö, öinen sudenhetki ja täysi hiljaisuus. Yön pimeydessä uskallan antaa vihdoin itkulle luvan, vaikka tähän asti olen jaksanut näytellä vahvaa.
-Anna? Olethan sinä siinä? Äiti kysyy. Kuiskaan olevani, en halua itkuisen äänen paljastavan suruani,  puudutan sen pakolla pysymään sisälleni.
 - Anna, lapsukaiseni, isä .. te tytöt ette…. tiedä ….mahdollista sukulaisuutta suurelle Akmeelille….Annaseni….teidän ei tarvitse kauhistua hetkeä..., kun ….tulee aikani. Se ei ole vielä……kohta valoni sammuu….ei vielä.

Enemmästä en saa selvää. Sanat ovat outoja, kieli muuttuu saameksi! Kiihtynyt hengitys alkaa tasaantua ja äiti nukahtaa taas.
Aamu ei ole kohtakaan.
Kasvojani pyyhkäisee uudelleen kevyt ilmavirta. Siinä samassa sammuu myös kynttilä. Vain savu jää leijailemaan hämärään.  Nyt peilistä heijastuva valo paljastaa uudenlaisen maiseman, joka ei enää ole suo, ei näy pitkoksia. On puita ja joku asumus, jonka edustalla on liikettä. 
Nousen voidakseni katsoa tarkemmin.
Tuijotan lamaantuneena ja suorastaan parkaisen.
-Äiti, tekö siellä? Ei! Ei se ole hän!  Hän nukkuu vuoteessaan.  Se olen minä itse, minä Anna!

Tästä jatkaa Esther. Toivotan hänelle mukavia kirjoitushetkiä.

                                                                                                                                                              

perjantai 6. tammikuuta 2017

Hiljaa katovat aamutaivaalta tähdet



Hitaasti valkenee loppiaisaamu.
Vaikka on kireä pakkanen, alkaa taivas vetäytyä harmaan harson taa. Se tietää päivälle lumisadetta.
Niin hiljaa ja huomaamatta ovat vetäytyneet taivaalta tähdet.
Hetki sitten niitä tuikki miljardeja ja nyt ei silmä erota ainuttakaan.

Varhain eilisiltana taivas muuttui vihreään loimotukseen luoteen ja pohjoisen puolelta. Taivaantulet syttyivät.
Niiden loimuja ei liiemmin haitanneet edes tähdet, ei linnunradan hohde,, eikä sirppikuu, joka ikään kuin roikkuu oikealle kallistuneena. Iskee silmää kraatereistaan, mutta pitäköön vaan varansa, ettei kupsahda nokalleen.


Ihan kunnollisen kuutamon sirppikuu on osannut tehdä. Kirkkaan ja kalvakan, vaikka itse hieman kellertääkin.


Kuutamo, tähdet ja pakkanen sopii hyvin minulle samaan pakettiin. Mielestäni on taianomaista seisoa pihassa ja koettaa vangita talven yönäkymiä.
On jotain hupia palelluttaa sormiaan ja varpaitaan, jos on kadottanut unen ja kehtaa nousta peittojensa alta -30 pakkaseen



Pari kertaa kehtasin, mutta kireimpänä pakkasyönä kuljin levottomana ikkunasta toiseen ja tyydyin ottamaan muutamat kuvat ruudun läpi. Sitten pujahdin takaisin sänkyyni ja jäin sieltä katselemaan taivaan värikkäitä valoja.


Leppoisaa Loppiaista

perjantai 30. joulukuuta 2016

Vuosikirja 2017



Tämä vanha vuosi on kahta viimeisintä päiväänsä vaille.
Se on kuin kirja, joka on luettu viime sivuilleen. Kuitenkin tämä ja huominen vielä salaisuutena, varsinkin huominen.

Uusi vuosi nimeltään 2017 annetaan jokaiselle kuin paksuna 365  sivuisena opuksena, jossa jokainen joutuu olemaan oman "vuosikirjansa työstäjä" pystymättä täysin vaikuttamaan sen juoneen.




Uusi sivu on arvoitus edellisen ollessa vielä työn alla.
Vuosikirja on sikälikin mielenkiintoinen, ettei sitä voi kirjoittaa, eikä lukea etukäteen. Ei edes kurkistaa seuraavaa sivua. Avistella vain ja toivoa mielessään.

Monia vuositeoksen sivuja värittävät toivottavasti kirkkaat, iloiset, elämänkirjavat värit, mutta varmasti noin isoon joukkoon, kuin 365 mahtuu tumman ja harmaan sävytystäkin. Skaala on laaja ja toivottavasti meidän kaikkien kohdalla kauniiden ja itselle mieluisien värien vaakakuppi tulee painamaan enemmän.


Toivotan hyviä sivuja vuosikirjaanne 2017, johon tutustuminen alkaa melko pian.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Joulukuu 24




On varhainen jouluaaton aamu ja viimeinen joulukalenterin luukku avautunut.
Blogimaailma on hiljentynyt ja kohta minäkin.

Edellisten kahdenkymmenen kolmen raapaleen kanssa olen palannut usein omiin jouluihini. Uponnut kirjoittamisen myötä esiin nousseisiin muistoihin, välillä syvälle, mutta olen nauttinut tästä matkasta.

Minusta tuntuu, että olen tavoittanut joulumielen. 
Uskon asian olevan näin, kuten laulussakin sanotaan– sydämeeni joulun teen. Ei ole tärkeää, onko lumi maassa vai ei. Onko iso lahjapakettien vuori komerossa odottamassa aattoiltaa, onko siivoukset, jouluruuat, leipomiset tehty. 
Jotain muuta se joulu on.

Jouluja on ollut ja mennyt, sillä alan olla seitsemänkymmenen ikävuoteni rajapyykillä. Käännän sukseni pian kohti kahdeksankympin paalua.
Sinne on pitkä matka.
♪♪♪ ♫

Hyvää ja tunnelmallista Joulua
kaikille blogivierailijoilleni.

(Kerroin Joulukuu 22 kohdalla,  että  saattaa Joulupukki yllättää tänäkin jouluna jonkun/joitakin ja niinhän se teki. Pukki sai jopa suukon!  Kuva: Jonna Määttä / Syötteen Eräpalvelut)


Henkilön Syötteen Eräpalvelut kuva.


perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukuu 23


Kummallista, miten viime aikoina vanhat asiat välähtävät usein mieleen. 
Joulun läheisyyskö siihen vaikuttaa? 
Ehkä? Ehkä se on ikäkysymyskin.

Pihakuusta istuttaessa mietin lapsuuskodin pihakuusia ja huomasin toivovani omalle kuusellenikin yhtä pitkää elämää. 
Joululiinoja ja kynttelikköä asetellessa ajattelin vanhempiani. Joulupukkikuvia työstäessä väistämättä mielessä kävivät ne pahvinaamat, joita lapsena pelkäsin.

 Kalannin kirkon kuvaa katsoessa palasin kolmenkymmenen vuoden takaiseen jouluaamuun valmiina lähtemään kirkkoon.
Pitkä matka lumisen metsän läpi oli elämys. Kapea metsäautotie, neitseellinen uusi lumi ja  koko matkan ajan satoi lisää.

Kalannin pieni kirkko oli tupaten täynnä. Pakosta jäätiin ovensuuhun. Katselin lepattavia kattokruunukynttilöitä, kun urkumusiikki ja Enkeli taivaan kajahtivat kirkossa.

Muistot on ihmismielen rikkautta.

♫ ♪♪

torstai 22. joulukuuta 2016

Joulukuu 22



Vuosia sitten ekaluokkalainen tuli kysymään.
      -Sano oikeesti, onko Joulupukki olemassa vai ei.
Pojan silmät napittivat omiini rävähtämättä. Tarvitsin aikalisän, ennen kuin vastasin, ettei sitä oikeesti ole.

En heti varmuudella tiennyt, oliko tieto seitsenvuotiaalle pettymys vai helpotus. Myöhemmin olemme tulleet hänen kanssaan ajatukseen, että ainakin jouluaattona kannattaa uskoa hiukan Joulupukkiin.

Lievää hämmästystä yllättävä Joulupukin tulo aattoiltana aikuisissakin saattaa aiheuttaa. Kuten kerran, kun lähdin joulupukkiasuisena toivottamaan hyviä jouluja.

       - Voi,  Joulupukki-kulta. 
      Nyt taitaa pukki olla eksynyt täysin väärään osoitteeseen. Miten se nyt sillä tavalla on päässyt käymään? 
      Ei tähän osoitteeseen ole tilattu Joulupukkia.

Pukki onnistui yllättämään.

Saattaa tänä joulunakin joku kokea hämmennystä.


♪♪♪ ♫    

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Joulukuu 21


Nyt en voi syyttää täysikuuta, että heräsin liian aikaisin. Omat ajatukseni minut hereille raastoivat. Moittivat itsekkääksi.  Pohdin, syystä vai suotta?
Nousen liikkeelle.

Ikkunaruudun takana on mustaa. Pian silmän tottuessa näkyy kuitenkin tähtinen taivas. Lukemattomat tähdet syttyneet?

Istuudun nojatuoliin.
Vedän shaalin tiukemmin ympärilleni ja jään varhaisaamun hiljaisuudessa katselemaan tähtiä. 

Tunnistan Otavan ja siitä suuntimalla löytyy Pohjantähti.
Otavan himmein tähtikin tuikkii. Ei huolta, että olisi muka sammumaan päin.

Mutta mikä on Beetlemin tähti? Kautta aikojen suurta mielenkiintoa herättänyt tähti.

Entä, mikä kaukaisin tähti, jonka silmäni erottaa. 

Tein nojatuolissa avaruusmatkaa useiden valovuosien päähän, ennen kuin aamun sinertävä hämärrys palauttaa minut takaisin maan pinnalle.


♪♪  ♫